Nukkumatti, nukkumatti lasten... Illan tullen heittää uni hiekkaa...

Tunnen ääretöntä ikävää rakasta perheenjäsentämme kohtaan, jonka jouduin viemään eläinläääkärille nukutettavaksi. Niin lempeä ja uskollinen omaa perhettään kohtaan, niin täynnä rakkautta ja iloa.

Otimme tämän ihastuttavan tyttösen hoiteisiimme 9 kuukauden ikäisenä eräältä kasvattajalta. Tyttö oli tuotu pentuna Ruotsista näyttelukoiraksi Suomeen. Hänellä oli hyvä suku. Mocca-tyttösen korvat eivät kuitenkaan nousseet pentuajan jälkeen pystyyn, joten näyttelyura oli mennyttä. Koirassa oli geneettinen vika. Kasvattajaperheen toinen osapuoli koulutti suojelukoiria ja he olivat vieneet tytön suojelukoulutukseen, mutta tyttö myytiin meille "liian pehmeänä sellaiselle".

Tyttö saapui meille eräänä aurinkoisena päivänä suuressa peräkärryssä, jossa oli paljon pieniä luukkuja. Yhdestä niistä kömpi esiin häntä koipien välissä Mocca. Se oli arka, pelkäsi kaikkea vierasta ja pyrki pakoon. Tästä huolimatta otimme Moccan perheeseemme, ajattelimme että kyllä se vielä kanssamme rohkaistuisi.

Pienin pienin askelin tyttönen rohkaistuikin ja sen sisäinen pelko meitä kohtaan väistyi. Se ymmärsi ettei sen tarvitse pelätä kanssamme. Sen sijaan ulkomaailmassa oli paljon asioita joita se pelkäsi, rekka-autot, vieraat oudon näköiset esineet, oudot äänet ja jotkut ihmisetkin, toiset koirat. Sillä oli selvästi outoja traumoja. Kun kerran venyttelin ja nostin käteni korkealle ylös, Mocca kyyristyi maahan kuin se pelkäisi että aijon lyödä sitä. Olin hölmistynyt ja kokeilin uudestaan. Se todella pelkäsi käsien nostamista ylös. Silloin mietin ensimmäistä kertaa, oliko suojelukoulutuksessa ollut liian kovat menetelmät herkälle tyttöselle? Myös nurkan takaa yllättäen tulevat ihmiset saivat sen pelkäämään, toisinaan se pakeni. Emme oikein ymmärtäneet mitä sen päässä liikkui, mutta pidimme sitä luonamme ja halusimme rakastaa ja opettaa sen ehjäksi.

Moccan ollessa noin 2-vuotias se näytti ensimmäistä kertaa aggressiivista puolta itsestään. Se hyökkäsi yllättäen naapurimme koiran kimppuun. Se oli järkyttävää. Naapurin koira oli pienikokoinen terrieri, sellainen suloinen puuteripuuhka. Olimme kaikki järkyttyneitä, yllättyneitä ja ennen kaikkea tietysti pahoillamme. Emme voineet ymmärtää mitä tapahtui.

Tästä meni vain kuukauden verran aikaa kun sama tilanne tapahtui toisen koiran kohdalla. Kyseessä oli toinen pienikokoinen koira ja Mocca ryntäsi pihaltamme tämän kimppuun. Se ei kysellyt, eikä varoittanut ennakkoon, se vain hyökkäsi suoraan kurkkuun. Ensimmäinen kerta meni häkellykseen, toinen kerta siihen, että luulimme sen vihaavan valkoisia pieniä koiria.

Soitin hätääntyneenä kasvattajalle, joka kertoi että Mocca oli saksanpaimenkoira, sukukypsä alfa-naaras ja se toimi kuten sen vaisto käski toimimaan. Muut tyttö-koirat olivat sen reviirillä ja se piti niitä uhkana. Kasvattaja kehoitti pitämään koiraa kytkettynä, sanoi että naapurin koirien kanssa siitä ei tule koskaan ystävää.

Ajan myötä Mocca oppi pysymään pihalla, se vain tarkkaili ja antoi ohikulkevien koirien mennä. Luottamukseni kasvoi ja uskallin pitää sitä välillä hetkittäin irti. Tiedäthän koiran omistajana sellaisen sanattoman sopimuksen koirasi ja itsesi välillä? Sellaisen jotai ei pysty ääneen selittämään, se vain on hengessä.

Se oli kaunis sunnuntai-päivä, 14.10.2012. Vietimme aikaa mieheni kanssa pihatöissä. Minä viritin puiden ympärille pupusuojia ja päästin Moccan kanssamme nauttimaan sunnuntaipäivästä. Tyttönen nauttikin, makoili ruohikossa, hieroi selkäänsä maahan ja tarkkaili rauhaisasti ohikulkijoita. Sillä oli seesteinen mielentila, sunnuntai oli seesteinen päivä. Sen rikkoi hetki, jolloin mieheni huusi "Mocca" ja näin sen syöksyvän yhtäkkiä jostain pihamme sivustalle saapuneen naapurin koiran kimppuun. Kaikki tapahtui kuin hidastettuna pahassa unessa. Yritin napata kiinni koiraani, toisen koiran omistaja yritti suojata omaansa. Kaikki tapahtui nopeasti, tuskaisessa hiljaisuudessa, vain pieni koira itki koko ajan.

Kamppailun keskeltä sain lopulta kiinni Moccan, kiskoin sen hännästä pois. Sain survottua omalla ruumiinpainollani sen kyljelleen maahan, se murisi minullekin ja näytti hampaita. Makasin koirani päällä ja vapisin. Naapurini kiroili hiljaa, kääntyi kannoillaan ja kävelytti pienen valkoisen koiransa kotiinsa.

Makasin koiran päällä ja huohotin, lopulta nousin hiekkaiselta tieltä ylös, nostin Moccan ylös maasta ja vein sen sisälle. Pukkasin koiran taloomme ja lysähdin hengettömänä istumaan ulkorappuille. Hengitykseni oli vieläkin raskas ja ruumiini tärisi kuin horkassa.  Tyhjyys sisälläni oli loputon. Tiesin vain sen, että enää en voi pyytää anteeksi. Enää ei ollut sanoja sellaiselle. Olin toimintakyvytön, olin voimaton, naiviudelleni vihainen, epätoivoinen ja jotenkin keskellä sellaista tyhjyyttä jolle ei ollut rajoja..

Miten pitkään ihminen on sokea asioille? Miten kauan jaksaa? Miten paljon pitää yrittää? Milloin ylittyy yrittämisen rajat? Mocca oli 4-vuotias, se oli kahden vuoden aikana hyökännyt vieraan koiran kimppuun noin 10 kertaa, viidestä niistä hyökkäys oli ollut sen verran raju että olimme maksaneet vastapuolen eläinlääkärikulut.

En tiedä miten kauan istuin rappusilla, mutta kauan. Näin naapurin ajavan autollaan talomme ohitse, lähtivät varmasti eläinsairaalaan. Mies katsoi minuun, emme tervehtineet. Minä istuin ja tuijotin takaisin.

Lopulta nousin ylös rappusilta ja menin sisälle. Kävin keskustelun mieheni ja puhelimiste erään ystäväni kanssa. Soitin päivystävälle eläinlääkärille ja varasin ajan Moccan nukkumatille heti seuraavalle päivälle. Vielä seuraavana päivänä kävin puhelimitse keskustelun eläinlääkärin kanssa. Kerroin Moccan tarinan niin hyvin ja tarkkaa kuin kykenin. Eläinlääkäri oli pahoillaan, hän sanoi että näissä tilanteissa ei ole oikein muuta mahdollisuutta kuin nukkumatti.

Vastaanotolle saavuttuamme lääkäri havainnoi ensin Moccaa ja pystyi kertomaan jo heti muutaman minuutin jälkeen että Moccalla oli hyvin heikko hermorakenne, sen näki suoraan sen pelokkaasta käyttäytymisestä. Neuroottisesti Mocca asteli lääkärinhuonetta edestakaisin. Lääkäri kertoi että näitä tarinoita hermorakennevikaisista koirista tulee eteen jatkuvasti, meidän Mocca ei ollut poikkeus, se oli yksi niistä. Kuulin ensimmäistä kertaa että Moccalla oli heikko hermorakenne. Miten sokea ja sinisilmäinen olin ollutkaan? En käsitä sitä vieläkään...

Lääkäri kertoi asianmukaisesti miten nukkumatti saapui. Ensin hän pisti Moccan peppuun nukutuspiikin. Neuroottinen Mocca hermoili vielä hetkisen, kunnes rauhoittui, uni alkoi painamaan. Kehotin Mokkaa lepäämään lattialle peitteen päälle. Sinne kaunis tyttösemme painautui kippuralle makaamaan. Silitin pehmeää turkkia ja itkin. Syytön se oli kaikelle, viaton luontokappale. Tulin vihaiseksi niille, jotka tehtailivat näitä viattomia sieluja maailmaan. Miksi?! Kauniin turkin ja näyttelyuran eteen?! Ehkä hermorakenteella ei ollut näissä tehtävissä väliä... En tiedä...Hyväilin pehmeää turkkia sormieni alla, tunsin vielä lämpimän rentoutuneen hengityksen, märän nenänpään... Kuiskailin Moccalle... "Tavataan tyttö myöhemmin...nähdään sitten taivaassa... Anteeksi ..."

R.I.P Rakkaudella, ikuisesti Sinua kaivaten..!